ballistinen ohjus

Yhdysvaltain Titan 2 -ohjus laukaistuna ohjussiilosta

Scud-ohjuksen laukaisualusta

Ballistinen ohjus on lentävä ohjus, joka laukaistaan raketin lailla lähes pystysuoraan korkealle lentoradalle, josta raketti tai sen kärki putoaa ballistisesti kohteeseen.

IRBM, ICBM, ydinohjus

Termiä käytetään nykyään pääosin keskimatkan (Intermediate Range Ballistic Missile, IRBM) ja mannertenvälisistä (Intercontinental Ballistic Missile, ICBM) ohjuksista, jotka lentävät lähiavaruuteen asti ja poltettuaan polttoaineensa seuraavat ballistista rataa painovoiman vetämänä kohteeseensa.

Pitkän matkan ja mannertenväliset ballistiset ohjukset pystyvät saavuttamaan minkä tahansa paikan maapallolla ja niitä käytetään lähes yksinomaan ydinaseiden kuljetukseen. Niitä oli kylmän sodan aikana tuhansia ja niiden ydinkärkiä moninkertainen määrä. MIRV-ohjuksissa on kuusikin ydinkärkeä, jotka pystytään kohdistamaan eri maaleihin.

Torjunta

Ballististen ohjusten torjunta on melko vaikeaa, koska laukaisusta maaliin osumiseen kuluu vain noin 10-30 minuuttia ja raketti ja sen asekuorma liikkuvat likimain nopeudella, jolla satelliitit liikkuvat matalalla kiertoradalla eli n. 7-8 km/s. Persianlahden sodassa 1991, Irakin keskimatkan Scud-ohjusten laukaisut ja radat havaittiin Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-ennakkovaroitussatelliiteilla ja Patriot-torjuntaohjuksille tarvittavat koordinaatit laskettiin jossakin Yhdysvalloissa. Laajemmassa sodassa, jossa ohjusten määrä voisi olla tuhansia tunnissa, kaikkien ohjusten torjuntaan ei ole keinoja.

Historia

Ensimmäinen ballistinen ohjus oli saksalainen V2, jota käytettiin ensimmäisen kerran 2. syyskuuta 1944 hyökkäykseen Pariisiin ja myöhemmin satoja ammuttiin Lontooseen ja Antwerpeniin.

Myöhemmin V-2:sta kehitettiin muun muassa Neuvostoliitossa Scud. V-2 on ollut myös Yhdysvaltain Redstone-ohjuksen suunnittelun lähtökohtana. Jopa Kiinan ohjusten suunnittelu pohjautuu V-2-ohjukseen. Edellä mainitut ohjukset käyttävät tavallisia räjähtäviä taistelukärkiä, mutta Scud voidaan lisäksi varustaa erikoiskärjillä: kemiallisin tai ydinasein. Scudin kaltaisia keskimatkaa (muutama sata km) lyhyemmän kantaman taktisia ballistisia ohjuksia on ollut lukuisa määrä.

Yhdysvalloissa ohjuksia kehittivät 1940–1950-luvuilla maavoimien JPL-laboratorio ja Redstonen varikko sekä laivaston NRL-laboratorio. Pitkän kantaman ohjusta alettiin suunnitella jo 1946, mutta Karel Bossartin vetämä WS-117-projekti toteutui Atlas-ohjuksena vasta 1950-luvun puolivälin Eisenhowerin "Crash Program" -ohjelmissa.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ballistinen ohjus.